Asiakaskohtaaminen

Aluksi kuvaamani asiakastilanne on kuin kenen tahansa hierojan työpäivästä leikattu. Ainoa eroavaisuus siinä on se, että pystyn havainnoimaan ensikohtaamisella asiakastani vain kuulon perusteella; millainen ääni hänellä on, minkä ikäinen hän voisi olla? Liikkuuko hän sujuvasti, vai onko hänellä kenties joku liikkumisen apuväline? Millaisella tuulella hän on, iloisella ja positiivisella, vai onko hän stressaantunut ja väsynyt?

Ääni kertoo paljon, ja kuulon perusteella voi havainnoida hyvinkin monenlaisia asioita kysymättä. Silti pelkän kuulon varassa voi ajautua pahastikin harhaan, esimerkiksi ikää arvioidessa. Sen vuoksi sokealla hierojalla alkuhaastattelun merkitys korostuu entisestään. Myös tärkeitä huomioita esimerkiksi joitakin sairauksia symboloivista koruista tai tatuoinneista jää huomaamatta sen vuoksi, ettei näe, ja nämä ovat usein sellaisia asioita, jotka hierojan on hyvä tietää. Nostan esimerkkkinä esille ykköstyypin diabeteksen.

Havainnoinnin lisäksi sokeana jää pois myös osa nonverbaalisesta viestinnästä, kuten silmiin katsominen ja elekieli. Osan elekielestä voi kuulla, kuten viittomisen ja osoittamisen vaikkapa siitä, minne sattuu, nimittäin yleensä ihminen kääntää päänsä sinne, minne osoittaa. On siis usein helppo kuulla elekielestä, onko kipu oikealla vai vasemmalla, ylä- vai alaraajassa tai selässä. Sen sijaan on vaikeaa vastata toisen katseeseen, kun ei voi olla varma, katsooko toista nenänpäähän, otsaan vai korvan juureen.

Usein, ja huomaan tekeväni sitä nykyään valitettavasti myös itse, sokea henkilö voi kääntää katseeensa pois puhujasta juuri siksi, ettei näyttäisi tyhmältä katsoa vähän viereen. Se voi näkevälle vaikuttaa välinpitämättömyydeltä tai epäkunnioittavalta, vaikka se eleenä sokealle voi olla vain se ”turvallisempi” vaihtoehto.

Työskentely

No, onko asiakaskohtaaminen ainoa osa hierojan työtä, joka poikkeaa sokean ja näkevän ammattilaisen välillä? Mielestäni se on suurin yksittäinen asia, mutta yhtälailla kuin näkevillä, vaikuttaa myös näkövammaisen oma sosiaalisuus ja sosiaalisten tilanteiden hallinta asiakastilanteisiin ja niiden sujuvuuteen. Itse liikun tutussa paikassa sujuvasti, yleensä törmäilemättä, eikä minusta päälle päin huomaa, etten näe. Ainoa asia voi olla se, etten pysty katsomaan toista silmiin.

Tietysti kaikki järjestelmät, kuten ajanvarausjärjestelmä, maksupääte ynnä muu tietotekninen krumeluuri on nykypäivänä joko helpotus tai haaste näkövammaiselle, riippuen aivan siitä, onko järjestelmän kehittäjä pyrkinyt kehittämään asioita kaikille saavutettavasti vai vain visuaalisesti käyttäjäystävälliseksi. Apuvälineitä on kuitenkin olemassa, ja onneksi myös saavutettavuuteen panostetaan jatkuvasti enemmän, jonka ansiosta sokeankin hierojayrittäjän arki voi olla joskus jopa ruusuilla tanssimista.

On kuitenkin tosiasia, että näkevä ja sokea hieroja tekee manuaalista työtä samalla tavalla. Myöskään näkevä ei voi porautua ihon ja lihasten läpi etsimään triggerpisteitä tai kireitä lihasjuosteita, vaan työ on tehtävä tuntoaistin varassa ja siihen kehittyy opiskelun ja työn myötä.

Opiskelu

Minulta kysyttiin myös opiskelusta näkövammaisena, erityisesti anatomian osalta. Minua itseäni auttaa paljon se, että olen nähnyt aiemmin melko hyvin, vaikka aina olenkin ollut näkövammainen. Hahmotuskykyni on kuitenkin hyvä, ja muistan esimerkiksi koulusta paljon asioita terveystiedosta; tiedän miltä luuranko näyttää ja miltä erilaiset ryhdit näyttävät.

 Lihas- ja luurankomallit ovat myös opiskelussa todella hyödyllinen apuväline niin näkevälle kuin sokeallekin, ja tietysti omasta tai toisen kehosta lihasten hahmottelu auttaa todella paljon soveltamaan tietoa erilaisiin asiakkaisiin. Itselleni suurin haaste oli pähkäillä eri liikesuuntia, jos ne olivat muuta kuin loitonnus tai lähennys. (Nilkan dorsifleksio vaatii vielä tänäkin päivänä aivojumppaa.)

Toki opiskelussa suurin apu ja motivoija oli opettaja, joka suhtautui todella positiivisesti näkövammaiseen opiskelijaan. Tässä on syytä mainita, että opiskelin tavallisessa hierojaopiskelijaryhmässä Rovaniemellä, eikä lisäkseni muita näkövammaisia sillä hetkellä siinä ryhmässä ollut. Opettajani ei kertaakaan pohtinut, pystynkö tekemään jotain, vaan aina lähtökohta oli, että miten asia sovelletaan niin, että pystyn sen omaksumaan tai suorittamaan. Tästä syystä pötköttelin usein mallipotilaana, jonka avulla opettaja näytti hierontatekniikoita muille opiskelijoille. Hän myös oli aina korjaamassa kädestä pitäen, jos joku ote oli väärin tai kaipasi hiomista.

Hierojan työ on aiemmin ollut suuri sokeiden ja näkövammaisten työllistäjä, toisin kuin ehkä enää nykypäivänä. Kuitenkin tästä syystä materiaalia on tehty paljon saavutettavaan muotoon, kuten anatomian oppikirjoja sekä muita alan kirjoja. Lihaksista on kehitetty myös sanakarttoja, joissa kerrotaan lihaksen sijainti, kiinnitys ja lähtökohdat sekä toki myös funktio. Erona tässä normaaliin anatomian oppikirjan luetteloon on se, että lihaksen sijainti kerrotaan tarkemmin, kuten että onko se pinnallinen vai syvä lihas ja niin edelleen.

Loppusanat

Kuten olen koittanut kuvata, ei hierojan työ ole sen kummempaa sokeana, lukuunottamatta tiettyjä pieniä nyanssieroja, jotka toki joskus voivat aiheuttaa suurtakin stressiä ja välillä myös enemmän työtä. Kuitenkin se manuaalinen työ on se, mistä hieroja tunnetaan, enkä sen vuoksi ole halunnut tuoda näkövammaani esille kovinkaan voimakkaasti esimerkiksi markkinoinnnissa. Tietysti näkeminen tulee joskus luontevasti puheeksi asiakastilanteessa tai joku teräväsilmäinen saattaa tehdä huomioita liikkumisestani tai siitä, kuinka käytän vaikkapa puhelinta ilman näyttöä. Tietysti olen silloin valmis kertomaan siitä, miksi toimin eri tavalla ja olen valmis kertomaan siitä, kuinka paljon, tai vähän, oikeastaan näenkään.

En kuitenkaan haluaisi, että sokeus määrittää minut hieronnan ammattilaisena, koska se ei mielestäni ole olennainen osa ammatti-identiteettiäni. Olennainen osa minua kyllä, mutta olen hieroja siinä missä näkevä kollegakin, ja kuten tällä alalla tiedetään, on jokaisella ammattilaisella omanlainen käsiala.